Laivankannella on hiljaista. Ihmiset ovat vaiti ja vain katselevat ohi lipuvaa maisemaa. Sinivihreän salmen keskellä kauneus on loputonta. Se venyy ja vanuu ja kaiken herra on itse luonto. Ihminen ei ole tänne juuri jälkeään jättänyt. Päättymättömän kauneuden keskellä minä mietin hajamielisesti tätä matkaa. Toisin kuin luulin, Uusi-Seelanti ei muuttanutkaan maailmaani.

Meni pitkään, että sain kiinni tästä matkasta, että edes jollakinlailla asetuin tänne. Ja koko matkan olen aistinut sen valtavan etäisyyden, mikä minulla on Eurooppaan ollut. Etäisyyden, mitä en oikeastaan ole muualla kokenut. Olen etsinyt Uuden-Seelannin sielua, saamatta siitä kiinni. Nyt oikeastaan alan vasta oivaltaa, kaksi kuukautta myöhemmin: tämä on se Uuden-Seelannin sielu, mitä en tuntunut löytävän, mistä en saanut kiinni. Se, mikä täällä jättää ihmiseen jälkeensä, on luonnon loputon kauneus. Nyt, kun katson Doubtful Soundin salmen maisemaa, näen silmänkantamattomiin luontoa, johon ihminen ei ole koskenut. Rakastan sitä ja iloitsen siitä. Sydämessäni toivon, että se pysyy tällaisena, maailman kantamaan asti. Ehkä tosiaan etsin maan sielua väärästä suunnasta?

Reilut kolme vuotta sitten, 14.11.2016, Kaikouran kylää järisytti valtaisa maanjäristys. Se oli voimakkuudeltaan 7.8 magnitudia, ja yksi maailman monimutkaisimmista maanjäristyksistä! Eräänlainen ennätys sekin. Se mursi teitä, katkaisi sähköjä, nosti rannikkoa, töykki hylkeitä. Se aiheutti maanvyörymiä ja eristi kylän kuukaudeksi, koska teitä pitkin ei päässyt kulkemaan. Se aiheutti myöskin Uuden-Seelannin suurimman tsunamin sitten vuoden 1947. Mietin, onko se kaikki tämän äärettömän kauneuden hinta?

Ehkä maanjäristykset, maanvyöryjen tukkimat tiet, sateiden mennessään viemä silta ja Red Craterin tuuli kertovatkin enemmän. Tämä maa on vain toisenlainen, kuin mikään aiemmin näkemäni. Tätä hallitsee sää ja luonnon jumalat. Eurooppalaisena minulla meni viikkoja, ennen kuin oivalsin, että täällä olen ensi kertaa luonnon armoilla. Sää muuttuu noin vain, sillä Tyynenmeren tuulet ja Tasmanin pyörteet hallitsevat täällä. Koskaan ei voi tietää, mitä tuleman pitää. Ja sitä turistit eivät tahdo ymmärtää.

Mā kā karu hōmiromiro ka kitea te rerehua o te whenua. Sometimes you can only see the beauty of the land through the eyes of someone who loves the land.

Koivu kasvaa palmujen vieressä ja toisena päivänä uin turkoosissa järvessä, toisena vaellan lumen päällä. Sellainen tämä maa on, sellaisena Uusi-Seelanti näyttäytyy minulle. Aika venyy ja vanuu ja yksinäisyys painaa minua. Kunnes tulee päiviä, jotka muuttavat matkan suunnan.

Uusi-Seelanti on toisenlainen

Te Urewera, Tongariro, Mt. Taranaki. Yhdessä viikossa koen kolme mahtavaa aluetta, seikkailuja, vaelluksia ja kauneimman vuoren ikinä. Silloin, vasta silloin alan hyväksyä sen, millainen Uusi-Seelanti on. Se on toisenlainen, kuin kuvittelin, toisenlainen, kuin ajattelin. Mutta lumoavahan tämä maa on. Jos ei puhuta pohjoissaaren kylistä ja kaupungeista – ja tottakai minä puhun niistä!

Viiden viikon jälkeen alan huomata, että kaikki kokemukseni, maisemat ja kohtaamani ihmiset ovat saaneet pääni pyörälle. Tuntuu, että tarvitsisin aikaa kaiken sulatteluun. Sen sijaan lähden eteläsaarelle ja kohti yhä suurempaa kauneutta. Se selviää jo lauttamatkalla, kun suorastaan kiroilen kauneutta ääneen. Ihan totta, miten jossakin voi olla näin kaunista?

”We are all born explorers, some more intrepid than others. Whatever you are looking for, you will find it here – in the land of the long white cloud.”

Sanovat, että Uusi-Seelanti on monimuotoisempi ja loistokkaampi neliökilometriä kohden, kuin mikään muu maa maailmassa. Unescon suojelukohteita täältä löytyy vain kolme – Tongariron kansallispuisto, eteläsaaren alppien alue ja muutamat pienet saaret – mutta ne kattavatkin sitten 10 % maan pinta-alasta.

Uuden-Seelannin kulttuuri ei kosketa

Aika alkaa muuttaa muotoaan, mitä syvemmälle tähän maahan sukellan. Olen kaivannut miestäni ja ystäviäni niin paljon, että välillä tämä matka on ollut raskas. Mutta nyt vasta alan ymmärtää, miksi minun piti tulla näin pitkäksi aikaa. En olisi saanut kiinni tämän maan ytimestä, jos olisin viipynyt vain muutaman viikon. Olisin nähnyt toki sen uskomattoman kauneuden – kukapa voisi sitä olla näkemättä – mutta se olisi pyyhkäissyt yli jälkiä jättämättä. En olisi ymmärtänyt, mistä se tulee ja miksi. Mutta on muutakin, kuin järjettömän upea luonto. Ei ole kunnolla historiaa, tai kulttuuria, mihin tarttua kiinni. No toki, onhan täällä maorit ja kullankaivuu. On eurooppalaiset, jotka tulivat ja valloittivat. Mutta kaupungit ja kylät ovat enimmäkseen aneemisia laatikoita, joiden tärkein asia on leveä autotie. Kaikki on suunniteltu autoja silmällä pitäen. Onneksi, onneksi on Dunedin, Wellington ja Napier pelastamassa tunnelmaa!

Pidän itseäni ehdottoman luontoihmisenä, teenhän minä töitäkin sen suojelun eteen. Täällä olen miettinyt, voiko ihminen olla luontoihminen ja silti nauttia hyvistä hotelleista ja pitkistä yöunista? Vai onko oikea luontoihminen ainoastaan se, joka elää auringon rytmissä, heräten kuudelta metsään rymistelemään? Sellainen, joka nukkuu teltassa käpyjen päällä ja iloitsee, kun saa olla kosketuksissa luontoon? Ei kiitos, ei minua varten.

Hämilläni olen huomannut, ettei pelkkä luonto myöskään riitä. Jotenkin julkea ajatus. Sittenkin pidän ihmisistä, rakastanhan eri kulttuureja ja kieliä yli kaiken. Ne ovat suuren suuri syy siihen, että matkustan. Lopultakin varmaan se suurin. Pysyisin toki Suomessa, jos pelkkä kotimaan kulttuuri olisi elämäni johtotähti.

Sitten tulin Uuteen-Seelantiin, jossa on loputtomasti ihmeellistä luontoa, ja – no, karjataloutta ja lampaan kasvatusta. Valitettavasti en oikein inspiroidu. Viikkojen kuluessa, salaa, tunnustan itselleni, että kaipaan kulttuurisia erityispiirteitä, jännittävää kieltä ja eksotiikkaa. Sitä ei totisesti täältä löydy. Minun täytyy tunnustaa itselleni, että tämä maa ei totisesti ole mikään Intia! Intia, joka heitteli ja huojutti minua ja herätti minut joka päivä uudelleen elämään, ihan joka sieluni solulla asti. Anteeksi, Uusi-Seelanti, sitä sinä et tee.

Luonto on tukipilari, selkärankani. Mutta erilaiset kielet ja kulttuurit, ne ovat sieluni, se saavat minut heräämään eloon.

Kiitos kuitenkin, Uusi-Seelanti, että sain nähdä sinut, että sain tutustua sinuun. Että saan tehdä hidasta matkaa. Olen joutunut koville tällä kertaa, mutta se opettaa enemmän kuin mikään muu. Ja tämä kauneus – se muuttaa ihmistä. Se myllertää, töykkii ja tekee, mitä tahtoo, aivan kuin Kaikouran maanjäristys. Se asettuu minuun ja jää jonnekin, sieluni syvyyksiin. Se on osa minua nyt, tämän maan kauneus.

Hyppäähän mukaan matkalle! Vastuullisen matkailijan ja ympäristöalan vinkkejä löydät halutessasi täältä ja myös täältä.