Nau mai  Haere mai - tervetuloa! Toisella puolen maapalloa kaikki on tosiaan toisin. Minä aivan kuin seison ylösalaisin ja kuunkin ympärillä on hohtava kehä, mitä kotona ei näy. Ei ihme, että elämäni ensimmäinen jetlag käy nälkäisesti kiinni minuun eikä sopeutuminen tapahdu hetkessä.

Ensimmäinen viikkoni Uudessa-Seelannissa on ollut ennen kaikkea kummallinen.

Varmasti elämäni kummallisin viikko.

Olen täällä, se on aivan totta. Olen niin paljon täällä, että se toinen puoli maapallosta on lakannut olemasta. On vain tämä, tämä yksi maa täällä. Ystäväni, kaikki rakkaani leijailevat siis todennäköisesti tätä nykyä jossakin ilmassa. Koska he ovat yhä olemassa, voin tuntea heidän läsnäolonsa, vaikka kaikki maat ovatkin kadonneet.

Vietin ensimmäisen viikon hevostilalla töissä Work Away - paikassa. Jahtasin lapsuuteni unelmaa, koska minulla ei ollut koskaan ollut omaa hoitohevosta. Nyt lopultakin sain sen, kun Sevana tuli elämääni. Tila oli mahtava paikka, koska hevosia kohdeltiin aivan toisella tavalla, kuin mitä olen koskaan nähnyt. Ne kulkivat laitumella päivät pääksytysten, ja niitä ei kiskottu, moitittu, satuloitu eikä läksytetty. Vietimme paljon aikaa hevoslauman keskellä seuraamassa, mitä ne puuhasivat. Omat hevosemme kulkivat perässämme ilman riimuja ja remmejä. Tämän jälkeen tuntuu vaikealta mennä tavalliselle tallille, missä hevoset on pakotettu niille epäluonnollisiin oloihin.

Hevostilalla oli lasten leiri, jossa olimme töissä. Lapset eivät olleet ihan tavallisista perheistä ja harva asui vanhempiensa kanssa. Mutta he olivat loistavaa seuraa. Vietimme aikaa hevosten kanssa, halailimme toisiamme, kävimme katsomassa alpakoita ja uittamassa hevosia järvellä.

Eräänä aurinkoisena päivänä - sinä, jona vaihdoin väriäni - saimme luvan kävellä meren rannalle. En ollut koskaan ennen nähnyt valtamerta. Olen uskollisesti rakastanut Välimerta ja Itämerta, mutta valtamerestä olin vain lukenut. Se oli ääretön.

Se oli valtava. Edessäni aukeni ääretön kauneus.

Niin ääretön, niin ihmeellinen, etten voinut muuta kuin itkeä. Meren voima oli yhtä voimakasta, yhtä villiä kuin tiikerin. Yhtä vapaata. Ymmärsin hetkessä, miksi sitä todellakin sanotaan valtamereksi. Meri on aivan eri asia. Tämän valtameren voimaa ja kauneutta ei paljasta mikään muu, kuin se hetki, kun seisot sen edessä ja katoat jonnekin meren usvaan. En voinut kuvitellakaan, että uskaltaisin mennä uimaan tuollaiseen mereen. Lopulta tunsin vain ääretöntä kiitollisuutta elämää kohtaan juuri siitä hetkestä, kun sain seistä tuon valtavan vesimassan äärellä ja nähdä sen päättyvän ei-mihinkään.

Vaikka olen toistaiseksi viettänyt aikaa vain tuolla tilalla ja Aucklandissa, olen jo ehtinyt hullaantua Uuden-Seelannin luontoon. Täällä on edustettuna suurinpiirtein kaikki tutut puulajit ja vielä lisäksi maan endeemiset lajit, kuten rimu, matai, miro ja kahikatea. Mitä nimiä! En osannut kuvitellakaan, että täällä olisi palmuja ja oliivipuita - lisäksi toki kaikenlaisia havupuita. Entä sitten tui? Se on ehdoton lempilintuni! Alan aina hymyillä, kun kuulen tuin viheltelyn, heleän laulun tai naksuttelun. Uskomaton kaveri. Muita hienoja lintuja ovat papukaija kea ja pikkulintu fantail, eli hauska pyrstö!

Nyt odotan malttamattomana, että pääsisin jo liikkeelle Aucklandista. Huomenna suuntaan kohti Whangamataa oppimaan lisää.Ja - näen taas valtameren.