Sandvig sijaitsee Tanskan Bornholmin saaren pohjoisessa osassa, aivan meren syleilyssä. Pikku kylä on suorastaan liikuttavan suloinen, mutta niin ovat myös seuralaiset, joita patikointireitilläni käyskenteli! Löysin Sandvigista kaksi hurmaavaa patikointireittiä, ensimmäinen noin viiden kilometrin mittainen mennen tullen ja toinen reilun seitsemän kilometrin rinkula.

Hammershus slot ilmestyy sumun seasta

Kirkkaansiniseltä mereltä nousee yllättäen usva, joka valuu kaduille, niityille ja laitumille. Se on kuin kylmä henkäys iholla ja tuntuu sitä oudommalta, kun silittelen samalla Hammershotin linnanraunioiden ikivanhoja kiviä, jotka hehkuvat kesän lämpöä. Usvasta huolimatta löysin helposti perille ja yhtäkkiä se ottaa ja katoaa, paljastaen linnan ja sen liepeillä olevan meren, jonka olemassaolosta ei vielä hetki sitten ollut aavistustakaan.

Linnalle on helppo kävellä parin kilometrin matka Sandvigista. Valitettavasti sinne vie vain autotie, mutta liikenne ei onneksi ole vilkasta, joten kävely on mukavaa. Tai, oikeastaan, kyllähän sinne pääsee toistakin reittiä, mikä selviää minulle, kun sumun hälvettyä lähden portaisiin alas kohti merta. Katselen alaspäin linnan raunioilta ja mietin, saako sinne edes mennä, mutta polkuja pitkin kulkee muitakin. Niinpä avaan portin (epäilyttävää, mietin tässä kohtaa) ja suljen sen taas perässäni. Portissa ei ole mitään hakasia, joten se vain tönäistään auki ja kiinni.

Kuvailen innokkaasti usvaista pientä lampea ja merta ja päätän kaiken varalta seurata edelläni kulkevaa eläkeläisten ryhmää. En tiedä yhtään, mihin polku vie, eikä minulla ole karttaa. Lisäksi polun varrelta löytyvät lehmänlantakasat vähän mietityttävät - olen useamman kerran kirmannut pakoon eläimiä, joita olen innokkaana päätynyt kuvailemaan. Ja jos lehmät ovat täällä jossain, ehkä minun ei olisi tarkoitus olla...Sitä suuremmalla syyllä lyöttäydyn neljän kulkijan vanaveteen.

Eipä aikaakaan kun metsän laidasta laukkaa esiin lehmiä. En voi olla nauramatta ääneen, sillä ne näyttävät niin vallattoman onnellisilta kirmatessaan vuoron perää polkuja pitkin! Pidän niihin aluksi vähän välimatkaa, mutta kohta huomaan, etteivät niitä ihmiset kiinnosta. Vasikat hakeutuvat emojensa luo evästauolle ja minä saan ottaa niistä suloisia kuvia. Mieleeni kohoaa muisto omasta lehmästäni, Melinasta, vuosien takaa. Miten sain totuttaa sitä lypsylle ja kuinka näin Melinan vasikan syntyvän...Mutta se on jo toinen tarina se.

Sitten jatkan matkaani sulassa sovussa lehmien kanssa. Kysyn muilta matkalaisilta neuvoa, mihin polku vie ja selviää, että sitä pitkin pääsen kauniimmissa maisemissa Sandvigiin päin. Polku vie läpi metsän, pitkin merenrantaa Hammerhavn:iin, eli pikkuruiseen satamaan. Sieltä pääsenkin taas pian majapaikkaani vievälle päätielle tarpomaan. Suosittelen siis valitsemaan tämän reitin!

Hammerknudenin rinkula ja lisää vaellusseuraa

Jos jotain opin tällä reissulla, niin sen, että kartta olisi kätevä. Lähden taas "ihan vähän kävelylle", eli minulla ei ole mukana karttaa, saati puhelinta. Lauttani Tanskan mantereelle lähtee samana iltapäivänä, joten joku tolkku pitäisi tässä hommassa olla. Tämä on hyvä opetus minulle, ennen kuin lähden Uuteen-Seelantiin yksin vaeltamaan.

Hammerknudenin reitti lähtee Sandvigista, ja jos menet kylän isoimmalle hiekkarannalle, et voi olla huomaamatta parkkipaikkaa, johon retkeilijät ovat jättäneet autonsa. Suuntaa siis niitä kohti. Ensimmäisenä tehtävänä on taas uskaltautua lehmälaitumelle. Tällä kertaa porttia ei tarvi avata, ainoastaan ylittää ritiläsilta, jota pitkin sorkkaeläimet eivät lähde kulkemaan. Huolimatta eilisen onnistuneesta retkestä mielessäni yhä kummittelee mylvivät sonnit, perään juoksevat joutsenet ja aitauksen läpi tulleet ponit, joiden kanssa aiemmin olen joutunut tekemisiin. Kohta huokaisen kuitenkin helpotuksesta ja päätän luottaa tanskalaisiin lehmiin. Ne tyytyvät poseeraamaan valokuvamalleina, mutta eivät ole minusta pätkääkään muuten kiinnostuneita.

Reitti lähtee kohti kallioita (Tanskan harvat kalliot taitavat löytyä tältä saarelta ja mantereella asuvat sanoivatkin minulle riemuissaan - näithän ne kalliot!) ja kulkee pitkin merenviertä - ainakin sinne asti, minne päädyn. Reitin alkupäästä on hyvät näköalat Sandvigin kylään ja sittemmin pääsen ihailemaan majakkaa ja kappelinraunioita. Kevään huikaiseva vihreä, kallio ja meri tekevät polusta kauneuden tyyssijan. Rannalla tapaan myös lampaita ja tämän kevään karitsoja, jotka täydentävät maisemaa sopivasti.

Ikävä kyllä tällä reitillä muut ovat yhtä tietämättömiä kuin minä ja jossain vaiheessa alan pelätä ajan loppuvan kesken. Kysyn vastaantulijoilta, onko vielä pitkä matka, ja mihin lopulta päädyn. Mutta koska he eivät tiedä, päätän kääntyä takaisin, ettei lautta lähde ilman minua. Kulku ei ole pelkästään tasaista polkua, vaan välillä myös tasapainoilua kallioilla. Reippailen takaisin lähtöpaikkaani ja katson alueen ainoaa karttaa uudemman kerran. Selviää, että seitsemän kilometrin lenkki sisältää pari pienempääkin rinkulaa ja olisin voinut palata kuitenkin uutta reittiä takaisin. Opasteet tällä polulla eivät vain olleet kovin selkeät, eikä esimerkiksi välimatkoja oltu merkattu mihinkään. Suosittelenkin varaamaan aikaa koko pidemmän reitin kulkemiselle, mutta ottamaan myös kartan mukaan.

Hurmaavia maisemia ja parasta vaellusseuraa

Bornholmin saari hurmaa kävijän maisemillaan ja yllättää vaellusseurallaan. Tämä on paras keino yhdistää ihmiset ja eläimet, sekä käyttää järkevästi samaa aluetta laiduntamiseen ja retkeilyyn. Lopputuloksena on iloisia ihmisiä ja onnellisia lehmiä.

Luithan myös edellisen juttuni Bornholmin saarelta?