Haluan kirjoittaa vielä, ennen kuin lähden. Tarinat eivät toki ole lopussa, mutta aikani jakaantuu muuallekin kuin tänne. Viimeistelen runokirjaani ja kirjoitan lehtiartikkelia Peloponnesoksesta. Mutta Mani, tämä ihmeellinen Mani, on ansainnut vielä jäähyväiskirjeen.

Kaksi viikkoa vielä ja hyppään bussiin matkalle kohti Konstantinopolia. Ensin pitkin sitä kiemurtelevaa, hurmaavaa tietä Kalamataan. Sitten Ateenan bussiin ja lopulta siihen, joka vie minut täysin uuteen, Istanbuliin. Toki olisi pitänyt arvata jo kauan aikaa sitten, ettei tämä matka voi päättyä minnekään muualle kuin Istanbuliin. ( Niin, tai Konstantinopoliin. Minä olen kutsunut kaupunkia molemmilla nimillä.) Kreikan ja tuon itämaisen kaupungin historiat ovat niin tiukasti toisiinsa kietoutuneina. Vasta 50-luvulla suurin osa lopuista kreikkalaisista saatiin savustettua kaupungista ulos. Silti moni täällä pitää sitä yhä omanaan. Rajat, nuo ihmeelliset valtioiden rajat, jotka tulevat ihmisten ja rakkauksien eteen.

Mutta ollaan vielä täällä, ollaanhan. Kaksi viikkoa. Rakastuin Maniin päättömästi saapuessani. Nimenomaan päättömästi, koska itsepäinen Manin väestö on varmasti vierittänyt toisiltaan, tai tänne hyökkääviltä, monta päätä. Tämän opin paljon myöhemmin, sitten, kun olin jo mennyttä.

Kun ei tiedä historiaa, tutustuu ensin tähän päivään. Vasta, kun olin auttamattomasti ja varpaitani myöten rakastunut Maniin, aloin kiinnostua siitä, mitä sen kivisten talojen ja hiljaisten kylien takana on tapahtunut. Historia kuitenkin muodostaa nykyisyyden, joten tutustuin seutuun nurinkurisesti. Mania määrittelee eniten se, että manilaiset, alueen asukkaat, katsovat olevansa ainoita kreikkalaisia, joita kukaan ei ole onnistunut alistamaan valtaansa. Alue on valloittamaton, mystinen ja täynnä vapaata voimaa. Kenties juuri historiansa tähden.

Minä onnekas olen saanut viettää täällä melkeinpä kolme kuukautta. Olen ollut uppoutunut Kreikkaan niin monin tavoin. Olen puhunut kreikkaa, lukenut romaania Kreikasta, kirjoittanut Kreikasta, kiertänyt Peloponnesosta. Sainpa matkaani vielä kuuluisan kreikkalaisen novellin, Nikos Kazantzakisin, jossa kirjoitetaan, mistäpä muustakaan, kuin Kreikan ainutlaatuisuudesta.

Nämä viikot ja kuukaudet ovat olleet minulle onnen ja oppimisen aikaa. On ollut kohtaamisia, uusia sanoja, yksi kuningaskalastaja, ystävyyksiä, kirjoitettuja sanoja, vuorien voimaa, rotkojen tarinoita, flamingoja, meren hoivaa, vapautta. Niin paljon onnea ja ihmeitä.

Ja pian minä lähden. Mutta kuka jättäisi kotinsa? Täällä se odottaa, ja minä palaan. Kiitos Stoupa, kiitos Mani, kiitos Peloponnesos. Kiitos koko Kreikka. Se, mitä elämältä saa, kun heittäytyy täysillä sen pyörteisiin, on korvaamatonta.

Tarinani täältä jatkuvat vielä pitkälle ensi vuoden puolelle. Palataan taas – siihen asti, rauhallista joulun aikaa ja riemuisaa uutta vuotta!