Kameramme hajosi jo matkan alussa. Salaa olimme tyytyväisiä. Olimme väsyneet kantamaan painavaa kameraa – ja väsyneet kuvien tulvaan.

Voisiko maailma, ja matkat, olla jotain muutakin, kuin täydellisiä kuvia? Mihin nämä kaikki kuvapikselit päätyvät, joita maailma tällä hetkellä tulvii? Nautitteko te muut kuvista? Mitä enemmän näen kuvia, joista varmasti suurin osa on ainakin jollain tavalla muokattu, sitä enemmän kaipaan maailmaa, jota ei tarvinnut jatkuvasti kuvata. Tai kuvata ja muokata.

Onhan sitä nytkin tullut toki kuvattua, puhelimella. Mutta paljon vähemmän, kuin mitä kameralla olisi kuvattu. Santorinilla turistien jatkuva räpsintä alkoi jo nolottaa. Tälläisiäkö me ihmiset olemme, emme edes näe, mitä kuvaamme, kun on niin kiire saada se täydellinen otos? Santorini vaikuttaa todelliselta Instagram-studiolta, jossa tärkeintä on saada se mahdollisimman hyvä otos. Ihan kuin saaresta voisi muuta saadakaan.

Saari sai minut myös miettimään, mitä Instagramiin oikeastaan voi laittaa? Tililläni ei ole paljoa seuraajia, joten minulla ei ole valtavan suurta vastuuta. Silti. En halua, että minun kuvani takia lähdetään metsästämään sitä täydellistä maisemaa, täydellistä kuvaa, niin kuin monen kohteen kanssa on käynyt. Ja samalla tallotaan se kohde alleen. En edes oivaltanut, mitä internet on tehnyt matkailulle ennen Santorinia. Otetaan vaikkapa kiinalaiset. He eivät varmaan tiedä paljoakaan Kreikasta, mutta Santorinin he tietävät. Niinpä kaikki rynnivät sinne. Vähitellen ne paikat, jotka ovat eniten turistien kansoittamia, kadottavat taikansa.

Santori on kauneudestaan maailmankuulu, eikä se ole ihme. Saari on erityislaatuinen, hehkuva ja säkenöivän kaunis. Musta hiekka on ihmeellisen pehmeää ja vulkaanisesta maaperästä kasvava viini jumalaisen hyvää. Turistimassojen joukossa kauneutta on vain välillä vaikea nähdä. Oli lokakuun alku, kun olimme saarella, mutta Oiassa ei kapeimmille kujille ollut mitään asiaa. Liikenne takkusi keskustassa ja kreikkalaiset vaikuttivat kireiltä. Silmiimme pisti oivaltava kyltti: "RESPECT. It´s your holiday…but it´s our home. We welcome you, please respect Oia.” Tutkin facebookista asiaa ja liikkeen takaa löytyi Save Oia , jossa kritisoidaan Santorinin turismia. Joku roti siihen pitäisi kyllä saada. Turistilaumojen näkeminen avaa silmät epämiellyttävällä tavalla.

Kiinalaiset rynnivät Santorinille viettämään häitään, intialaiset, puolalaiset, venäläiset, saksalaiset ja riitelevät brittituristit lomalle. Alkaa olla tunkua. Ja sitten toki yksi hölmistynyt suomalainen pari. Saarella turistit kiipeilevät kirkkojen ja kotitalojen katoille parempien kuvien toivossa. Puolalaiset oppaat opettavat turisteille ”kreikkalaisia tansseja”. Ja niin edelleen. Kertokaahan, kreikkalaiset, tätäkö te haluatte?

Minä sekä lumouduin saaren kauneudesta, että surin sitä, kuinka paljon turisteja saarelle päästetään. Kuinkahan monta muovipulloa he jättävät jälkeensä (tai mereen) ? Rakastin mustia rantoja, joilla käyskenteli vain muutama ihminen. Tapasin ihania kreikkalaisia. Pakenin salaiseen paikkaan katsomaan auringonlaskua, enkä aio paljastaa, missä se oli. Huokaisin syvään, kun näin Oian. Sen kauneus oli helmeilevää, lumoavaa, hehkuvaa kauneutta. Sen illan valo oli kuulas ja säkenöivä, utuinen ja syleilevä – ei sitä voi sanoin kuvailla.

Santorini jätti sydämeen sekä painavan jälkensä ihmeellisellä kauneudellaan, että jomottavan syyllisyyden. En aio palata saarelle ja toivon, että se saa hieman tilaa kauniille kaduillensa.

PS. Nämä kuvat on taktisesti rajattu niin, etteivät ihmismassat näkyisi.

Tervetuloa seuraamaan blogiani myös facebookissa ja instagramissa. Ja muistattehan, että runokirjaani voi ostaa suoraan minulta! Sen parissa pääsee nauttimaan tunnelmista Suomen luonnossa ja Kreikassa.