18-vuotta sitten lähdin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin matkalle. En ollut juurikaan käynyt ulkomailla, kerran Kreikassa ja muutaman kerran Ruotsissa, joten lähtö Kreikkaan kolmeksi viikoksi jännitti.

Silloin en tiennyt olevani jonkinlainen edelläkävijä. Nykypäivänä soolomatkailu on iso ja ihmeellinen juttu, enkä todellakaan ajatellut tuolloin niin. Matkustaminen oli kyllä muutenkin silloin toisenlaista, eikä pakollinen ulkomaanmatka joka vuosi kuulunut vielä arkielämään. Vuosien aikana matkustaminen yleistyi ja turismi alkoi tuoda mukanaan myös ongelmia. Nyt on päästy jo siihen pisteeseen, että lentomatkailua olisi hyvä alkaa vähentää ja asuntoja vallata taas takaisin turisteilta paikallisille.

Matkailijan identiteetti tuntuu olevan kriisissä – kun kaikki matkustavat, kuka on enää oikea matkailija, ja mitä matkustaminen edes merkitsee? Saako enää edes matkustaa, vai onko kohta muodikas se, joka pysyy vain kotinurkillaan? Toisten harrastuksiin kuuluu ”matkustelu” ja toiset ovat ”travellaajia”. Minä koen olevani maailmannainen. Toki löytyy myös vanhan kansakunnan seikkailijoita, jotka pitävät nykyisiä Instagram-matkaajia aivan nössöinä. Mitäs viehätystä matkustamisessa enää on, kun kaikki paikat on jo koluttu ja määränpäässä tungeksivat turistit, jotka kaikki haluavat kuvan itsestään Instagramiin juuri siinä samassa paikassa? Harvemmin nykyajan hemmotellut matkaajat myöskään pistävät itseään todella likoon, toista oli ennen. Nämä vanhanajan seikkailijat ilahtuvat, kun joskus harvoin putkahtaa esiin helmi, kuten pyörällä maailmalla kiertävä Markus Kauhanen.

Monelle matkustaminen on pakoa arjesta, pikainen hyppy auringon alle lepäämään. Tai katsomaan kohteita, jotka on pakko nähdä. Kauan on vaalittu lausetta, ”matkustus avartaa”, mutta se taitaa olla pelkkiä kauniita sanoja. Toisia ihmisiä matkustus avartaa, toisia ei. Toiset haluavat olla lomillaan hemmoteltuja turisteja ja kokea salaista paremmuuden tunnetta paikallisiin nähden. Tai vähemmän salaista, kuten ne, jotka mielellään huutavat thaimaalaiselle tarjoilijalle hitaudesta – ymmärtämättä, että tarjoilija on saanut paikkansa auttavan englanninkielen ja kirjoitustaidon ansiosta, ja ansaitsisi ennemminkin rohkaisevan hymyn kuin huutoa. Toisille matkustus kasvattaa ylemmyydentuntoa siitä, kuinka kotimaassa kaikki on paremmin. Ei ole uskallusta kurkottaa toista kulttuuria kohti ja tutustua siihen uteliaana. Nähdä, kuinka vieraan kulttuurin takana piilee ihminen omine toiveineen ja unelmineen. Matkustus voi siis yhtälailla kaventaa kuin avartaa.

Maailma on valtavan ihmeellinen ja kaunis paikka. En ihmettele ihmisten janoa ja intoa nähdä kaikkia niitä ihmeitä, joita se tarjoaa. Toivoisin vain, että ne ihmeet kannustaisivat ihmisiä maksamaan velkaansa takaisin. Herättäisivät halun suojella tätä katoavaa kauneutta tai auttaa jotakuta, jolla on asiat huonommin kuin meillä. Toivoisin, että matkustamista pidettäisiin etuoikeutena ja sitä kunnioitettaisiin, eikä sillä oikeudella pröystäiltäisi. Toivoisin, että ihmiset uskaltaisivat oppia jotain maailmasta matkoillaan.

Koska matkustaminen on myös luonnonvarojen tuhlaamista, ajattelen, että jokaisella matkalla olisi hyvä oppia jotain. Edes kohdata toinen tuntematon ihminen ihmisenä, eikä muukalaisena. Istuessani ainoana eurooppalaisena Keski-Aasian suurimmassa moskeijassa muslimien joukossa mietin, miten suvaitsevaisia he ovat. Kukaan ei mulkoillut minua ulkonäköni takia, tai estänyt pääsyäni sisään, koska olen vääräuskoinen. Heille olin yksi joukosta, eikä kukaan halunnut määritellä minua sen tarkemmin. Toisaalta matkalla alan joskus miettiä kansallisuuden kapeaa käsitettä. Eikö ole vähän outoa, että meidät ihmiset on laitettu yhden maan ja passin alle, tungettu rajoihin, joiden pitäisi määrittää se, mitä olemme? Varsinkin, kun katsoo vaikkapa sitä, kuinka Euroopan kartta on muuttunut vuosisatojen aikana. Eurooppa on pysynyt suurin piirtein nykyisessä muodossa vain viimeiset kaksikymmentä vuotta. Koska tahansa tasapaino voi heilahtaa ja maat muuttua. Onko se siis lopulta kovinkaan tärkeää, että minkä maan kansalaisia olemme?

Lähtiessäni mietin usein kaikkia niitä rakkaita ihmisiä, jotka jäävät tänne, kun minä lähden. Ihmiseni ovat yksi onneni suurimmista lähteistä ja välillä olen pysynyt vuosia aloillani vain, koska en ole malttanut jättää heitä. Mutta sitten. On olemassa myös maita, joita kipeästi rakastan. Jos en saa olla niiden luona, jokin osa minusta katoaa ja haihtuu. Näivetyn ja lakkaan olemasta parhaimmillani. Siksi(kin) minä lähden. Ja sitten taas palaan, matkalleni en lopullisesti koskaan jää.

Minä olen lähdössä pian. Tarkemmin sanottuna tänään ja palaan vasta vuoden viimeisinä päivinä. En pakene kun lähden, vaan menen sitä kohti, mikä olen. Jos elän vain Suomessa, koen, että minusta puuttuu jotakin. Että jokin puoli minusta jää toteutumatta. Vasta kun saan puhua kreikkaa ja venäjää, sytyn kokonaan eloon. Kun saan elää toisessa kulttuurissa, jota rakastan, olen se, kuka minun on tarkoitus olla. Kaikki ei ole elämässä vain faktoja – minulla on kyllä suomalaisen passi, mutta identiteettini sisältää vahvasti muitakin kansalaisuuksia. Nyt minä lähden, toiseen kotiini Kreikkaan. Vien mennessäni jotain hyvää ja tuon tullessani. Opin toivottavasti jotain uutta ja voin kertoa siitä muillekin.

Tervetuloa seuraamaan blogiani myös facebookissa ja instagramissa. Ja muistattehan, että runokirjaani voi ostaa suoraan minulta! Sen parissa pääsee nauttimaan tunnelmista Suomen luonnossa ja Kreikassa.