Sanovat, että kun länsimaalainen ihminen palaa Intiasta, hän joko vihaa Intiaa – tai on toinen ihminen kuin lähtiessään. Arvaatteko, kumpi oli minun kohtaloni?

Olen halunnut Intiaan koko aikuisen elämäni ajan ja yhtä kauan olen pelännyt sitä hetkeä, jolloin löytäisin itseni sieltä. Kun vihdoin olin saapunut ensimmäistä kertaa Delhin lentokentälle, oli vaikea uskoa, että jostain niin saavuttamattomasta, jostain niin ikuisesta oli tullut totta. Intiahan oli tavallaan ollut jo elämässäni vuosikaudet, ajatuksena, pelkona ja odotuksena, mutta se, että siitä tuli konkreettisesti totta – se tuntui epäuskottavalta. En minä ole mikään pelokas ihminen, mutta jotenkin Intia kauhutarinoineen köyhyydestä, kerjäläisistä, vatsataudeista, ihmispaljoudesta ja yleisestä kaaoksesta tuntui liialta kohdattavaksi.

Liikaa se olikin, kaikissa muodoissa. Intian kohtaaminen muutti minut ja maailmani. Ehkä alitajuisesti tiesin sen ja tämän takia tosiasiassa välttelin lähtöä. En ollut vielä valmis muutokseen, jonka Intia minussa aiheuttaisi. Reittisuunnitelmani oli kunnianhimoinen ja haastava, sillä yksi ensimmäisistä kohteistamme oli mystinen Varanasi, kaupunki, josta sanotaan, että kokeneenkin Intian kävijän kannattaa miettiä hetki jos toinenkin, ennen kuin suuntaa Varanasiin. Mutta miksi takertua tekemään vain helppoja asioita? Toisaalta, kuka voisi sanoa todella tuntevansa Intian, jos ei ole käynyt Varanasissa?

No niin, aloitetaan alusta. Varanasi on yksi maailman vanhimmista kaupungeista ja myös yksi kaoottisimmista. Se on kaupunki, jossa kohtaa kaikki mahdolliset ihmiskohtalot muutamassa tunnissa. Niin, kuvittele se, kaikki ihmiskohtalot ja tarinat, joita elämäsi aikana vaikkapa Euroopassa kohtaat hillitysti annostellusti ja turvallisessa ympäristössä – entä jos se kaikki tapahtuisikin vain muutamassa tunnissa? Sillä sellainen Varanasi on. Tässä kaupungissa kaikki iskeytyy tajuntaan voimalla, joka pakottaa vieraasta kulttuurista saapuvan todella pohtimaan omaa suhtautumistaan maailmankaikkeuden perusasioihin - elämään ja kuolemaan.

Kuten tavallista, olisin halunnut kulkea tuossakin kaupungissa ilman opasta, mutta jos niin olisimme tehneet, horjuisimme vieläkin epätoivoisena Gangesin liepeillä. Varanasi syö aamupalaksi viattomia länsimaalaisia. Turha kuvitellakaan, että sinne voisi niin vain mennä ja hallita koko kaupungin, kuten tavallisella etelänmatkalla. Niinpä meidät onneksi otti huomaansa erittäin sivistynyt, mukavan näköinen keski-ikäinen mies. Hän kuljetti meitä kolme tuntia - vaiko kymmenen elämää - halki Varanasin.

Jos et ole käynyt siellä, anna kun minä kerron. Päänäyttämö sijoittuu muutamalle ghatille, portaikolle, jotka laskeutuvat Gangesin syleilyyn. Pyhän joen varrella silmiesi eteen estradille astuu mitä erikoisempia ihmiskohtaloita. Sitä voisi kuvitella, että kyseessä on jokin mystinen näytelmä, joka on pistetty pystyyn katsojan ihmeteltäväksi. Mutta se onkin totta, tavallista arkea. Ghateilta hieman ylempänä rinteessä löytyy pieni, musta puutemppeli, joka on veistetty täyteen ihmisiä tekemässä sitä, mikä on parasta tässä elämässä – rietastelemaan keskenään eri asennoissa. Äidit ja pojat pelehtivät keskenään, siskot ja aviomiehet, niin oppaamme kertoi. Temppelin veistosten lomasta voi vilkuilla alas Gangesille, jossa rukoillaan, lähetetään pieniä kynttilöitä veden vietäväksi, vältellään paisuneiden koirien ruumiita ja kuunnellaan, kun papit pitävät aartiaan, pyhää hetkeään kovaäänisesti. Aamuisin siellä kylvetään ja antaudutaan Gangesin pyhälle vedelle. Silloin myös pyykkääjät pirskovat vesipisaroita ympäriinsä hakaten lakanoitaan vimmaisesti pyykkikiviä vasten. Yhä edelleen hämmentynyt turisti erehtyy kuvittelemaan, että käynnissä on todella hyvä näytelmä. Mutta nämä ihmiset elävätkin vain jokapäiväistä elämäänsä.

Ghateilta alkavat myös kaupungin sokkelot, mutta ei mennä sinne nyt. Siellä eksyy takuuvarmasti. Kapeilla, hämärillä kujilla on kirkkaasti valaistuja mattokauppoja, siellä pitää väistellä lehmänlantakasoja, pienet temppelit ovat tulvillaan oransseja kukkia. Toisella puolen katua teurastetaan kanoja, toisella puolen kauppias istuu maassa ja syö. Ei, pysytään me nyt vain ghateilla. Kuljemme vähän pidemmälle, ohi temppelin ja pappien aartin. Lehmät seisovat täälläkin kuin yksinvaltiaat, ja sitä ne ovatkin Intiassa. Langanlaiha sadhu istuu ja meditoi, kuten hänen sanotaan tehneen jo vuosikaudet. Mietin, onkohan hän onnellinen? Kadonnut ajatusten tyhjyyteen, vapautunut tästä kaikesta, minkä kanssa me muut kamppailemme. Edessämme nousee savu, ruumiskokot palavat. Erään miehen työnä on lyödä paksuilla kepeillä ruumiiden päitä, että mieli vapautuisi ihmisestä. Länsimaisesta ajatus palavien ruumiiden katselusta saattaa helposti tuntua paheksuttavalta ja vastenmieliseltä. Mutta tässä se on, elämän päätös, yhtä tavallisena ja ihmeellisenä, kuin elämän alku. Jostain syystä, keskellä pahinta kaaosta elämäni aikana, mieleni on tyyni ja rauhallinen. Täällä on maa, jossa ei pelätä kuolemaa.

Gangesin rannalla sytytämme kynttilät ja lähetämme ne rukouksin pyhän joen syleilyyn. Oppaamme puhuu, taukoamatta. Hän on hyvin viisas mies. Hän kertoo meille kaikesta siitä, mitä näemme, eikä mikään ympärillämme ole tavatonta tai kummallista. Kaikesta tulee hyvin luonnollista. Jumalista, kuolemasta, pyhyydestä. Viereisessä, rujossa, osittain seinättömässä talossa ihmiset makaavat ja odottavat kuolemaa. Odottavat sitä, mitä länsimaalainen kaikin keinoin pakenee koko elämänsä. En voi olla tuijottamatta opasta ja miettimättä, miksi he ovat niin paljon rohkeampia kuin me? Minusta ei olisi koskaan asettumaan makaamaan tuohon taloon ja odottamaan, että kohtaan sen, mistä en tiedä mitään. Mutta he odottavat, rauhassa. Ennen kuin viisas miehemme kuljettaa meidät takaisin automme luo, hän sanoo vielä jotakin tärkeää. ”Kun me synnymme, synnymme kädet nyrkissä. Haluamme kahmia kaiken elämältä käsiimme, janoamme nyrkit supussa tavaraa, rahaa ja kokemuksia. Kun me kuolemme, lähdemme täältä kädet auki. Emme saa mukaamme mitään.”

Varanasi on elämäni lyhyin ja tärkein oppitunti. Katson opastamme tiukasti silmiin, kun hyvästelemme. En voi kiittää häntä niin, että hän ymmärtäisi näiden kolmen tunnin merkityksen. Että hän ymmärtäisi, kuinka tämä yksi lyhyt kohtaaminen muutti maailmaani.

Tarinani on mukana momondon Open World - tarinoita maailmalta kilpailussa ja sitä voi käydä äänestämässä täällä. Kiitos!