" ...Vihreäharsoinen haltiatar sanoi: "Kauneinta on suo. Sitä ei voi selittää. Liukukaa kerran veneessä mustaa suojokea, kun taivas on himmeän sininen, ja kuu paistaa, ja suosta nousee usvaa ja väkevän pursun lemua!" "

Katri Vala

Elokuun lopulla suolla kulkiessani unohdin täysin aikuisuuden roolin. Poukkoilin ympäriinsä holtittomasti kamera kaulassani. Unohdin kaiken muun, paitsi hillittömän haluni syöksyä päätäpahkaa - ja mieluiten alastomana - häikäisevän vihreän rahkasammalen sekaan, vartalo peittyen viileään, mustaan suoveteen. Halusin levätä upottavilla sammalmättäillä ja nousta alastomana, mustaa suovettä vartaloltani putoillen, tuoksuen suopursuilta. En minä mitään muuta halunnut.

Innostuin niin, että unohdin epämääräisen aikuisuuden viitan, johon olen yrittänyt roolini mukaan hetkittäin  kietoutua. Silmäni kimmelsivät ilosta, kun töytäilin mättäältä toiselle. Unohdin ajan ja sen vääjäämättömän kulun. Minusta tuli keiju, joka eksyy suolle ja kylvettyään pienessä, läpikotaisin mustan veden täyttämässä lammikossa, nukahtaa sitten käsi poskella kirkkaan vihreälle, syliinsä sulkevalle rahkasammalmättäälle. Minusta tuli suonneito, se joka sumussa tanssii suopursujen uhkean tuoksun peittämällä suolla. Se, joka lopulta katoaa jonnekin - vain suo tietää minne.

Unohdin kaiken muun ja muistin, ettei millään muulla ole väliä, kuin tällä hetkellä. Huumaannuin suopursujen juovuttavasta tuoksusta, suon väreistä, ihanasta, kirpeästä vihreästä, syvänpunaisesta, keltaisen hehkusta. Innostuin niin, että minusta tuli se, mikä olen, miksi olen syntynyt, keijukainen ja salaperäinen suonneito.

Ja vain, koska rakastan sinua suo. Rakastan, kuin tuo runon vihreäharsoinen haltiatar.

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoitan vähintään yhden tarinan kotimaan ihmeistä joka kuukausi. Katso tästä edellinen tarina. Tämä tarina päättää sarjan.

Russian

По-русский: Самый красивый - это болото. Его красота не может быть объяснена. Это рассказ о красоте и загадочности болота.