Ensin olivat sanat. Sitten tuli rakkaus. Ja äkisti - runot.

Eipä arvannut intialainen mies katsellessaan kämmentäni vuosi sitten Jaisalmerissa, mihin hän minut sysäsi sanoillaan. Tai no, luulenpa, että hän tiesi ennen minua, että olisi aika alkaa uskoa itseensä vimmatusti ja tehdä sitä, mikä on tehtäväni tässä maailmassa. Kirjoittaa. Korjaan, yksi tehtävistäni. Sillä uskon, että meillä kaikilla on tehtävä, tai useampi elämäämme varten. Ja intialainen, jos kuka sen tietää.

Selailen hämmentyneenä ja rakkaudella juuri kustantamosta tullutta runokirjaani. (Nämä kuvat, muuten, löytyvät myös runokirjastani) Ensimmäinen julkaistu teokseni on tässä. Hirvittää se ajatus, että kohta se on - minun sisimpäni on - kaikkien riepoteltavissa. Mutta sellaista se on, kirjoittaminen. Sanani kirjoitin rakkaudesta Suomeen ja Kreikkaan.

Tämä tarina, pitkä ja polveileva, sai alkunsa jo seitsemäntoista vuotta sitten Kreikasta, kun kirjoitin ensimmäiset runoni vastarakastuneena tuohon toiseen maahani. Muistan yhä, miltä Nafplio tuntui (auringon hellyydeltä), miltä se kuulosti (vuohenkellon vaimealta kilinältä kukkuloiden hiljaisuudessa), miltä se tuoksui (appelsiineilta, joita yöpakkanen oli sipaissut), miten maa hyväili minua. Tarina oikeastaan päättyy Kazakstaniin, koska siellä sain sähköpostin, jossa ilmoitettiin, että kirjani on hyväksytty kustannettavaksi! Pelottava, huumaava ilo valtasi minut.

Olkaa siis hyvät, uunituoretta runokirjaani voi tilata tästä.

Ja niin, en minä ihan rehellinen ollut - tarina ei ole vielä päättynyt, sillä Kazakstanista kuulette vielä!