Olen sairaslomalla jo kolmatta viikkoa. Olen yrittänyt olla kirjoittamatta, koska olen niin väsynyt, että vain nuokun sohvalla, mutta en voi. Tämäkin on tarina, mitä nyt tapahtuu. Toisenlainen tarina.

Perustin blogin saadakseni kirjoittaa. Luulin, että kyse oli sanoista. Mutta blogimaailma elääkin jostain muusta, kuin sanoista. Instagramista, somessa vietetystä ajasta, facebookin kommentoinnista. En ole ikinä oivaltanut sosiaalisen median merkitystä elämässämme. Eikö tärkeämpää olisi kokea hetket, kuin näyttää ne ulospäin? Ainutlaatuiset, ohikiitävät hetket, joilla lopulta on merkitystä vain meille. Läsnäolo elämässä ja läsnäolo sosiaalisessa mediassa eivät ole mahdollisia molemmat – on valittava jompikumpi.

Rehellisyyden nimissä, en ole nauttinut siitä, että matkoillani minun pitäisi joka päivä muistaa laittaa jotain instagramiin seuraajia jahdatessani. En ole nauttinut siitä, että pitäisi kuvata blogia varten mahdollisimman paljon. Haluan kuvata silloin, kun nautin kuvaamisesta. En pakkomielteisesti ja joka hetki. Jotkut näyt ovat vain minun silmilleni. Jotkin, rakkaimmat piilopaikkani, ovat vain minun. En halua jakaa niitä internetin maailmassa kenellekään – jos muutoinkaan.

Elämme ajassa ja maailmassa, jossa on kiire. Kiire tavoitella, kiire tehdä kaikki. Kiire kuvata itsensä kaikkien kasvojen eteen. Olen havahtunut siihen, että taidankin olla melkoisen vanhanaikainen ihminen. Moni nykyajan ilmiö ei ole minua varten. Epäilen, että olen pudonnut pahan kerran kelkasta ja pohdin yksikseni näitä asioita, sillä välin kuin muut, no, porskuttavat somessa eteenpäin.

Sanat ovat silti jääneet luokseni. Ujosti ajattelen, voisinko vain kirjoittaa? Ilman päämääriä, ilman pyrkimistä johonkin - vaikka, toki, on miltei mahdotonta kirjoittaa niin, ettei toivoisi tekstin tulevan muidenkin silmiin kuin omiin. Sanathan tulevat toki todeksi vasta lukijansa myötä. Mutta voisinko vapautua muista pakoista, kuin kirjoittamisen pakosta, ja olla täydellisen tyytyväinen niin? Voisivatko unelmat toteutua puolihuolimattomasti, omalla ajallaan, ilman väkisin työntämistä? Ehkä se, mitä meille nykymaailmassa opetetaan, että unelmat toteutuvat kovalla työllä, ja työ pitää aloittaa heti - sillä miksi lykätä mitään elämässä - ei olekaan koko totuus. Sillä vuoren huipullehan pääsee paremmin se, joka kulkee rauhassa, joka malttaa totutella ohueen ilmanalaan, kuin se, joka kiireesti vain viuhtoo kohti huippua ympärilleen katsomatta.

Tämän tarinan kuvat on kuvattu Tampereen kauneimmassa kohdassa. Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoitan vähintään yhden tarinan kotimaan ihmeistä joka kuukausi, ja nämä kuvat ovat osa Suomi-tarinoitani. Katso tästä edellinen tarina.

Russian

По-русский: В этой истории я рассказываю, насколько я безнадежно старомодна. Меня не интересует социальную медию, и я не хочу тратить свое время на instagram. Во время моего отпуска по болезни у меня было время подумать о том, как такой человек, как я, начала писать блог? Существует только один ответ: слова и желание писать.