Blogeissa on lähiaikoina ollut käynnissä #ReilutBlogit-kampanja, johon itse en ole ehtinyt Kazakstanin uutisten takia osallistua. Toisaalta koin myös, että monessa blogissa sanottiin jo se kaikki, mitä minäkin merten puolesta haluaisin sanoa. Mutta samassa hengessä kirjoitan tätä tarinaa, ympäristön puolesta.

Olen onnekas, sillä olen kummi kolmelle ihanuudelle – kaksi heistä on tyttölapsia, kolmas ihanuus ei olekaan mikään yksittäinen olento. Se saattaa olla tiikeri, saimaannorppa tai elefantti. Varsinaisestihan sillä ei ole merkitystä, pääasia, että raha menee eläinten suojeluun, mutta pidän ajatuksesta, että ”kolmas kummilapseni” on tiikeri tai vaikkapa saimaannorppa.

WWF:n toiminta on ollut minulle aina tärkeää, ja olen ollut mukana öljyntorjuntajoukoissa jo usean vuoden ajan. Töihin en ole onneksi päässyt. Onneksi, sillä se tarkoittaa, että jossain olisi tapahtunut öljyonnettomuus. Meidät vapaaehtoiset on tarkoitus pitää toimettomina, ja hyvä niin. Öljyntorjuntajoukkojen lisäksi olen kaivannut jotain konkreettisempaa toimintaa ja Intian matkamme antoi ajatukselle lopullisen sysäyksen.

Olette varmaan lukeneet huumaavasta seikkailustamme Jim Corbettin kansallispuistossa Intiassa? Siitä maagisesta, ikimuistoisesta hetkestä, kun kohtasimme tiikerin? Selkäpiissäni menee vieläkin kylmät väreet, kun ajattelen sitä ja muistan sen omituisen, leijuvan onnentunteen, mikä hetkistä tiikerin parissa seurasi. Seuraavat kaksi päivää nipistelimme toisiamme Riikon kanssa käsivarresta – näimmekö me todella tiikerin? Miten meillä saattoi olla niin hyvä onni?

Kiitollisuus maailman ihmeitä kohtaan oli vahva matkaseuralaiseni tuon kahden kuukauden ajan. Se jätti myös mieleeni kaihertamaan ajatuksen. Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Mitä voisin tehdä, kiittääkseni? Vastausta ei tarvinnut montaa hetkeä miettiä. WWF on tehnyt kiittämisen helpoksi, sen kun liityin eläinkummiksi ja tililtäni menee joka kuukausi pennosia suojelutyöhön.

Tiikerien määrä on vähentynyt 97 % sadassa vuodessa, joten saamme todellakin kiittää onneamme tuon mahtavan eläimen näkemisestä. En tiedä teistä, mutta minä haluan tiikerien kulkevan jatkossakin metsien siimeksissä. Juuri WWF:n työn ansiosta tiikerien määrä on onneksi lähtenyt kasvuun esimerkiksi Intiassa ja Venäjällä. Elefanttien tilanne sen sijaan ei ole kovinkaan hyvä. Niitä salametsästetään noin sata päivässä, ja elefantit saattavat kadota Afrikasta tällä vauhdilla meidän elinaikanamme. Saimme ihailla myös villejä elefantteja Jim Corbettissa ja silloin viimeistään päätin, että haluan tehdä osani tuon eläimen puolesta. Haaveissani siintelee vapaaehtoistyö maailmalla tiikereiden, elefanttien ja leijonien parissa. Työ tuskin on kevyttä ja kivaa, mutta haluan tehdä edes jotain konkreettista tämän ihmeellisen maailman puolesta, jonka kauneutta olen saanut matkoillani ihailla. Meillä on oikeus matkustaa, mutta myös velvollisuus – ja oikeus - pitää huolta maailmasta.

Tämä blogikirjoitus on tehty yhteistyössä WWF:n kanssa. Helpoiten voit auttaa liittymällä eläinkummiksi: https://wwf.fi/liity/

Greek

Στα ελληνικά: Η ιστορία μου για το πώς έγινα ο ζώο-αναδοχος του WWF. Υποθέτω ότι θα θυμάστε την τίγρη, που είδαμε στο Εθνικό Πάρκο Jim Corbett;

Russian

По-русский: История о том, как я стала спонсором  животных в WWF. Вы помните тигр, который мы видели в природном парке Jim Corbet в Индии? С того момента я задавалася вопросом, что я могла бы сделать для этого великого животного.