No, olen minä kiivennyt useammankin kerran. Mutta en koskaan talvella!

Lappi on minulle kovin rakas. Sen ihmeellistä taikaa janoaa, eikä pois voi olla kovin pitkään. Mutta tuota taikaa on vaikea määritellä. Se muodostuu ainakin hiljaisuudesta. Valosta. Tuntureista. Tilasta ja salaperäisestä vapauden tunteesta, jota Lappi on tulvillaan.

Olen ollut Lapissa sekä kesällä, että talvella, ja usein saan vastata kysymyksiin, mitä siellä oikein voi talvisin tehdä? Tai eikös siellä ole kesäisin niin paljon itikoita, ettei voi hengittää? Jälkimmäiseen täytyy todeta, etten ole Lapin kuuluisia hyönteislaumoja tavannut, enkä välitä tavatakkaan. Hyttyset ovat olleet jossain toisaalla, kun minä olen vaeltanut pitkin tunturinrinteitä tai ihmetellyt Lemmenjoen kansallispuiston metsäerämaita. Hyvin olen myös talvisin viihtynyt, vaikka en laskettele tai hiihdä.

Muut kun säntäävät rinteeseen, minä kuljeskelen porotiloilla ihmettelemässä porokavereita. Tai istun kahvilassa kaakaomukin äärellä. Köllin kylpylässä. Vaeltelen pitkin maita ja mantuja. Ihastelen luontoa. Kerran olen louhinut itselleni oman ametistinkin. Tai olen vaan, tekemättä mitään. Se jos mikä tekee ihmiselle hyvää. Mutta kerran tutkin Levin nähtävyyksiä ja totesin, että tahdon nähdä tunturin, vaikka onkin talvi.

Ajellessamme opasteiden varassa kohti parkkipaikkaa, josta tunturille ehkä pääsisi, en voinut aavistaa, mitä tuleman piti. Epäilin vahvasti, ettei ylös asti edes pääse talvella. Ainakaan en ollut koskaan kuullut kenenkään moista tekevän, joten eihän se voinut olla tavallista. Parkkipaikan kartassa näkyi reitti Aakenustunturille. Ei muuta kuin rämpimään ja katsomaan, pääseekö laelle asti.

Ja pääsihän sinne! Lumi oli tamppautunut mukavaksi kulkea ja tunturin rinteeseen oli ajettukin tasainen reitti jonkin matkaa. Varusteemme eivät olleet parhaat mahdolliset - lumikenkiä ei todellakaan ollut matkassa - , mutta lumi kannatteli meitä tarpoajia suopeasti. Aurinko paistoi ja sää oli maaliskuussa niin keväinen, että välillä täytyi ottaa tumput pois ja avata takkia. Ja mikä kauneus ylhäällä avautuikaan, kun ohitimme puurajan. Valkea, hohtava, unenomainen maailma. Maailma, täynnä taikaa.

Tunturien salaisessa maailmassa taivas oli nielaissut valkoisen maan ja tullut sen kanssa yhdeksi - vai nielaisivatko tunturit taivaan? Maailmassa oli vain loputon, hehkuva valkeus.

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoitan vähintään yhden tarinan kotimaan ihmeistä joka kuukausi. Katso tästä tammikuun tarina. http://www.jumalainenseikkailu.fi/2017/01/11/tammikuun-jaiset-salaisuudet/

Greek

Στα ελληνικά: Μια μικρή ιστορία για το πώς μια φορά το χειμώνα Ανέβηκα το βουνό.  Το βουνό ονομάζεται Aakenustunturi και βρίσκεται σε Κιττίλα.

Russian

По-русский: Небольшой рассказ о том, как однажды зимой я поднялася на гору. Гора называется Aakenustunturi и расположена в Киттиля.